Vuosia sitten istuin Mummuni kanssa autossa. Hän katseli ohikiitävää keväisen aurinkoista maisemaa ja sanoi, kuinka oudolta välillä tuntuu, kun keho vanhenee ja silti tuntee itsensä aina vaan samaksi. Kuinka yhtäkkiä ympärillä on jotain joka on jäykkää ja kipeää ja joka ei tottele enää niinkuin ennen, mutta että sisällä on se ihan sama pikkutyttö, kuin 70 vuotta sitten. Olin ajatellut ihan samoin – mutta että Mummukin! Koin hetkellisen ajattomuuden välillämme ja se kosketti syvästi. Minä olin nuori nainen ja Mummuni vanha, mutta mitä eroa oli meidän kokemuksella iättömästä itsestämme? Ei mitään.

On ymmärrettävää, että lapselle puhutaan yksinkertaisesti, tietoisuus on vielä nuori ja liika informaatio vain häiritsee keskittymistä. Mutta tuo tietoisuuden kehitys jatkuu vääjäämättä koko ihmisen elämän ajan. Elämänvaiheet eivät pyyhkiydy pois uusien askelten jäljestä, vaan ne nostavat meitä aina vain korkeammalle. Olemme aina lapsia, nuoria, aikuisia. Aika kuluttaa kehoamme, mutta ei tietoisuuttamme.

Mietin siis, että miksi joskus kuulee terveelle iäkkäälle ihmiselle puhuttavan kuin pikkulapselle? Se että ei kuule ja tarvitsee puhua hitusen kovempaa, ei tarkoita sitä, että informaatiota tarvitsee yksinkertaistaa. Tai se että henkilö ei ole ollut riittävän kiinnostunut opettelemaan kosketusnäytön saloja, ei tarkoita että hänen ymmärryksessään olisi jotain vikaa.

Ehkä ei siis tarvitse ihmetellä, miksi joskus vanhus vetäytyy ja hiljenee. Vaikeneminen on kultaa ja opettaja oppilasta viisaampi.

_MG_2534

-Annukka Yliruusi-